Ihanaa ihanaa ihanaa... Selkäleikkaus on ohi ja "tyttö" jo kotona toipumassa kovaa vauhtia. Sairaalassa olin 7 päivää wow nopea toipuminen. No joo ihmettelihän se kirurgi ja hoitajatkin sitä, mutta minut tuntevat ihmiset tietävät että minä olen "ihmepakkaus"

Itse leikkaus kesti 4,5 tuntia ja oli ongelmallinen, millonpa se minulla olisi ongelmatonta ollut. Mutta niinku Miiu ystäväni sanoo kaipa mua rakastetaan kovasti ku elämä on niin vaikeaa. Ja totta on myös Miiun sanonta "pieni kipu päivässä piristää" .

No siis leikkaus oli ja meni.. heräämössä meni vuorokausi just sen takia ku oli ollut niitä ongelmia. Kivunhoitoon laitettiin epiduraalipuudutuskatetri selkäydinkanavaan leikkaushaavaasta suoraan. Puudutus oli hyvä, kipuja oli hiukan silti. Annettiin lisänä Fentanyl kipulääkettä katetrin kautta, mutta se lamauttaa minun keuhkot joten pyysin lopettamaan sen. Kipulääkkeet lopetettiin kokonaan ja sain jotenkuten nukuttua heräämössä yön. Aamulla siirrettiin osastolle ja olo oli tosi tokkurainen, nukuin koko päivän. Seuraavana päivänä huomattiin puudutuskatetrin irronneen ku kipu alkoi tuntua voimakkaampana. Poistettiin katetri ja aloitettiin kipulääkitys, pärjäsin sillä hyvin vaikka kipuja olikin jonkin verran, kestin urheasti. Maanantaina oli sitten jo sängystä ylösnousu päivä, pelotti kuinka kipeä selkä olisi. Haah hyvin kestin kivun mutta huone pyöri silmissä ku väkkärä, pää oli sekaisin. Nooh tiesin että se oli eteenpäin.

Tiistaina sitten nostettiin ylös ja nousin seisomaan ja vietiin suihkuun. Se oli rankka kokemus, pyörrytti, huono-olo ja selkään sattui. Kerettiin vaan vähän suihkutella, saippuaa ei ehditty paljon käyttää ku jo oli kärrättävä sänkyyn, mutta taas tiesin että se on eteenpäin ja keskiviikko olisi jo paljon helpompi päivä. Koko tämän ajan minua oli jouduttu auttamaan jopa sängyssä kääntymisessä ja ylösnouseminen oli todella hankalaa.

Tiistaina kirurgi sanoi minulle että minun pitäisi harkita perjantaina osastolta lähtöä, johonkin laitokseen tai kotiin olivat vaihtoehdot. Sillon ajatelin että "haha no en ainakaan kotiin kykene menemään" olin niin voimaton. Mutta tiistai-iltana olin jo pirteä ja pääsin kääntymään sängyllä itse (sinnikkyyttä ystävät), ajattelin "taidan siitenkin mennä kotiin onhan siellä äiti apunani 24h"

Keskiviikkona aamulla aloin harjoitella sängystä ylösnousemista itse. Suihkussakin pystyin jo olemaan ihan hyvin, kerettiin pestä hiukset ja kaikki. Iltäpäivällä kun jumppari tuli huoneeseeni hihkaisin ensimmäisenä "hahaa Mirkku pääsen jo sängystä itse ja voin käydä yksin vessassa" (pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel Susannalle ) Kuinka onnistuminen ja edistyminen tuntuukin hyvältä. Koko ajan ajatuksissani pyörii ajatus "ensi kesänä kävelen ja pääsen vaikka reissuun Jyväskylään tapaamaan ystävääni" (hyvä kannustin, kiitos kuuluu Seijalle). Oli vielä yksi ongelma, sänkyyn meneminen yksin. No ajattelin että "perhana vieköön meneehän se tästä ku pistän menemään" ja sitten retkautin kyljelleni ja siitähän ne jalat vaan seurasi mukana. Siis vain hiukan rohkeutta ja sisua peliin niin johan onnistuu. Taas sain hihkua torstaina Mirkulle että hahaa pääsen jo sänkynkin itse. Torstain sitten jumppailin ja kävin kävelyllä käytävällä hiukan, olkapäähän pistettiin kortisonia niin en voinut paljoa rasittaa sitä nojaamalla eevatelineeseen. Perjantaina olin jo pirteä ja valmis kotiin.

Tarinan opetus: Sisulla ja sinnillä sekä korkealla kipukynnyksellä pääsee pitkälle ja toipuu nopeasti.

Nyt kotona jo otan muutamia askeleita ilman mitään tukea ja harjoitan jalkojeni lihaksia jokapäivä. Äiti joutuu olemaan luonani jonkin aikaa 24h, koska en saa housuja tai sukkia jalkaani. En saa siis kumartua yhtään kolmeen kuukauteen.

Olo on silti mahtava, aurinko paistaa ja linnut on alkaneet heräillä kevääseen iloisesti laulaen. ELÄMÄ ON IHANAA KUN SEN OIKEEN OIVALTAA.